Moni pohtii huolissaan kivijalkakaupan tulevaisuutta. Ehkä itsekin joskus, mutta tällä viikolla muistui hyvin mieleen, miksi tykkään tilata netistä ja miksi teen sitä jatkossakin. Kivijalkakauppa ahdistaa, useimmiten.

Hyvää palvelua vai tahditonta tuputusta?

Kävin eräässä ihastuttavasssa sisustusliikeessä, jolla ei ole nettisivuja saati nettikauppaa (sillä on kyllä postimyynti, vähän niin kuin 80-luvulla oli; jos löydät liikkeen somesta jonkun kivan tuotteen, se voidaan postittaa sinulle, kun ilmoitat toiveesi yksityisviestillä ja säädät maksuasiat kuntoon. Ihan kiva tapa, jos haluaa aikamatkan menneisyyteen ja fiilistellä, miten hankalaa kaupankäynti muinoin oli).

Sisääntulopimputuksen kuultuaan myyjä hyökkäsi haukkana kimppuun, ja muistin taas, miksi edellisestä käyntikerrasta oli aikaa: täällä ei saisi sekunnin rauhaa. Myyjä muistutti eleiltään Simpsonien Mr. Burnsia – samanlainen viekas etukeno, samanlaiset hypistelevät sormet.

Menetetty mahdollisuus

Olisi ihan mahtavaa katsella rauhassa sitä upeiden sisustustuotteiden aarreaittaa, jossa voi tuntea itsensä Liisaksi ihmemaassa, mutta se on ihan mahdotonta. Ei mitään mahdollisuutta mietiskellä, sopisiko joku huonekalu, matto tai sisustusesine omaan huusholliin, haaveilla, miltä sievä koristetyyny näyttäisi kotisohvalla. Yli-innokas myyjä kulkisi kannoilla pälättämässä ja tyrkyttämässä kaikkea, mitä en tarvitse.

Niin kävi nytkin. ”Mitäs tulit hakemaan?” Vastasin, että haluaisin vain katsella ja kävelin eteenpäin myyjä perässäni sormenpäitään toisiaan vasten painellen. Tunsin pistävän katseen polttavan niskaani. Kuulin äänen kehottavan kerta toisensa jälkeen: ”katsopas tätä”.

Se siitä ilosta

En enää muistanut, mitä menin etsimään, ja ajatukset levinneenä löysin itseni kassalta maksamassa keittiöpyyhettä.

”Saisikos olla vielä näitä ihania suklaapalleroita? myyjä kysyi ja osoitti ylihintaisia pakkauksia karkkikuulia, joita oli pinottu kassalle. Muistan edelliskäynnillä kysyneeni, olivatko ne vegaanisia? ”No ne on gluteenittomia.”

Aha. Ei kiitos, edelleenkään.

”Miten onkos sulla pyykkietikkaa?” Sitäkin oli pinottu kassalle. Joo, on, viittä eri tuoksua, niin paljon, etten ehdi niitä tässä elämässä käyttää. Ei kiitos. ”No siis nyt on tullut tää uus vaniljantuoksu…” EI hitto, edelleenkään en halua. ”Ai ei?” No EI.

”Huomasitko muuten tuon Merkki X:n kamppiksen, että kun ostat vähintään satasella niin saat sydänvadin kaupan päälle?” JOO HUOMASIN ENKÄ TARVITSE MUUTA KUIN TÄMÄN PYYHKEEN. Enkä kyllä tarvitse edes sitä.

Survival-moodissa kiiruhdan pois puodista, hyppään autoon ja lukitsen ovet. Sisustajan unelmakaupan ikkunoissa välkkyvät kristallit, kun kurvaan pihasta.

Kannattaisi pysyä sähköisessä kalenterissa…

Sama show kirjakaupassa. Halusin kalenterin, sellaisen, johon voisin sotkea epämääräisiä ajatuksia työpäivän lomassa.

Äskeisestä viisastuneena pyysin ovesta astuessani myyjältä, että saanko katsella r a u h a s s a kalentereita. Kyllä, ole hyvä, kalenterit tässä, katsele siitä. Kiitän. Homma selkee.

Nappasin sopivan kalenterin, mutta kas, paikalle pelmahtaa uusi myyjä pälättämään, miten vaikea on valita kivin kalenteri, kun on niiiiiiiiin paljon mistä valita ja käläkälä. Ei minusta, koska tiesin mitä halusin. Myyjä heiluttelee kalentereita toisella puolella hyllyä ja kehottaa katsomaan kutakin vuorotellen.

Koitin ignoorata innokkaan naisen ja käännyin vaivautuneesti hymyillen pois, mutta kälätys jatkuu: ”Siis näihin voi tehdä merkintöjä sellaisilla värillisillä ihanilla kynillä, joiden tekstiä voi kumittaa! Niitä värejä on paljon ja tosi ihania!”. Ei kiitos, en ole kiinnostunut.

”Niiden jälki on niin ohutta, ettei se kuule mene kalenterin sivuista läpi käläkälä”. Ei helvetti.

Pakene?

Unohdan ajatuksen käydä tsekkaamassa TOP 10 -kirjat ja valitsemassa uraleskiviikon iltojen iloksi jonkun suositun opuksen, ja painelen närkästyneenä kassalle. Täti Vaaleanpunainen kirmaa innokkaana avaamaan uutta kassaa. Huokaan hiljaa ja laitan ostokseni tiskille. ”Haluaisitko kuitenkin katsoa niitä kyniä?” EI JUMALAUTA.

En ehdi suutani avata, kun täti jo ottaa pari juoksuaskelta kikkarat suoristuen ja palaa takaisin kainalossaan iso purkki eri värisiä kyniä, jotka hän tuuppaa nenäni eteen. ”Mähän siis väritän työmenot yhdellä värillä ja yksityismenot toisella värillä ja sanoinhan jo, että tätä voi pyyhkiä käläkälä”.

Pakene tai taistele. Koska halusin kalenterini, oli taisteltava. En vilkaissutkaan muoviroskaan, vaan heiluttelin vimmatusti korttiani maksupäätteellä toivoen, että se piippaisi ennen kuin otsasuoneni räjähtää.

Pettynyt tekohymy huulillaan rouva antoi minulle kuitin, jonka nappasin nanosekunnissa katseeni etsiessä ulospääsyä tästä perinteisestä kivijalkakaupasta. Myyjä oli jo seuraavan uhrin kimpussa, ennen kuin korkkarini ehti astua lasioven ulkopuolelle.

Never again

Porhalsin parkkihalliin miettien, näytinkö oikeasti siltä, että haluaisin väritellä kalenteria pinkeillä, vihreillä ja violeteillä tusseilla? Oikeasti?!

Seuraavaksi varmaan täytyy panostaa more serious business -pukeutumiseen, mutta sen teen takuulla netissä. Kivijalkaan en astu enää toviin. Kunnes taas astun, ja muistan, miksi se on virhe.

#asiakaskokemus