Kädet hikoavat ja sydän hakkaa. Puristan auton rattia, yritän rentouttaa hartiat. Hengitän syvään. Vilkaisen vaivihkaa vieressäni liikennevaloissa seisovaa poliisiautoa. Katsooko sieltä paukkupete takaisin? Välähtääkö kohta valosetti transporterin katolla? Mille se sireeni kuulostikaan?

Jatkan punaisen valon tuijottamista ja koitan ajatella järkevästi. Eihän tässä ole mitään hätää. Autoni on katsastettu ja ajoneuvovero maksettu. Kesärenkaat ovat uudet ja rekisterikilven valo korjattu. Ajokortti on edelleen voimassa. En ole humalassa, en krapulassa eikä elimistössäni virtaa kiellettyjä aineita. Hallussani ei ole huumeita enkä piilottele rikollisia. Minua ei ole etsintäkuulutettu. Autooni ei ole kätketty laitonta lastia. Edes mielessäni ei ole mitään rikollista. Takapenkille levähtäneistä muovikasseista löytyy vihanneksia ja ruisleipää.

Liikkeelle lähtiessä sekoan polkimissa. Poliisin pelko on kamala. Tämä on toinen traumaperäisistä neurooseistani. Sinivuokoista minulla ei ole kuunaan ollut hyviä kokemuksia, vaikka lainvastaisuuksiin en olekaan syyllistynyt. Arkisissa tilanteissa jokainen tapaamani virka-asuinen on ollut vähintäänkin perusmulkku.

Pahimman hengenahdistuksen aiheutti vuonna 2010 Pohjois-Päijänteellä partioinut pallopäinen venepoliisi, jonka suurin ongelma oli se, että minun veneessäni oli suurempi moottori kuin hänen virkapaatissaan. Katsoin itkua pidätellen poliisin otsassa pullistelevaa suonta, kun hän huusi minulle yrittäessään tehdä vaikutusta mukanaan veneilleeseen sairaanhoitajaan. ”Vastaa kysymykseen: osaatko ajaa Jyväskylään?” pallopää huusi. ”No sieltähän me just tultiin” –vastaukseni aiheutti vain lisää karjumista. ”Vastaa KYLLÄ tai EI! Ymmärrätkö?”

Suomi-laiva lipui hiljaa ohitsemme ja oli kaatua Siikasalmeen, kun ihmiset pakkautuneen pällistelemään episodia paapuurin puoleiselle yläkannelle. Minä itkin ja poliisi huusi. Raivopään kollega tuli lopulta väliin ja laittoi pullistelijalle jäitä pöksyihin. ”Ihan hyvin sä ajat”, vanhempi jeppe sanoi. Ei oikein lohduttanut. Tuohon loppui meikäläisen Busterilla ajelut.

Lisää pelkotiloja

Ala-asteaikojen pilvissä on hopeareunukset, those were the days, mutta annapas, kun siirryttiin yläluokille syvimmän laman iskiessä samaan aikaan Suomen lintukotoon. Se maailman aika oli harmaata ja köyhää, myös henkisesti.

Kun pari vuotta sitten sain paskahalvauksen paikallismarketin juustotiskillä nähtyäni kouluaikaisen liikunnanopettajani ymmärsin, että kärsin posttraumaattisesta maikkafobiasta.

Yläasteelta päähäni oli selkeästi pesiytynyt kasa kurjia kokemuksia. En aluksi edes ymmärtänyt itseäni & reaktiotani; olinhan jo keski-iän portteja kolkutteleva hyvinkoulutettu yrittäjä, jonka pitäisi olla järkevä ja analyyttinen aikuinen. Silti tutun punaiseksi värjätyn tätitukan näkeminen vei käsistä tunnon. Jähmettyneenä katsoin, kun aurajuustopaketti putosi otteestani ja pomppi pitkin kaupan lattiaa kuin hidastetussa filmissä. Pakenin marketista pikavauhtia.

”Mein name ist Sabine Hoffman und ich wohne in Düsseldorf.”

Se tuli mieleen tänään nähtyäni tänään Sokoksella vilauksen lukioaikaisesta saksan opettajastamme. Hengitys ei salpautunut ja pystyin kävelemään kompastumatta jalkoihini, mutta minut valtasi kummallinen säälinsekainen tunne; Pirjolla ei ollut ollut meille käytännössä mitään annettavaa.

Aikanaan hän oli ihan kiva nuori opettaja, joskin sellainen, jonka olisi voinut korvata kuka tahansa saksaa auttavasti ääntävä lukutaitoinen, jonka istuinluut olisiva kestäneet painaa penkkiä kaksoistunnin verran turvallisesti pöydän takana istuen.

Vieraita kieliä opiskellessa vuorovaikutuksen ja keskustelun voisi kuvitella olevan ykkösroolissa, mutta Pirjo oli monotoninen kielioppiautomaatti, jonka tunneilla kaikki olivat hiljaa. Ainoa mielenkiintoinen asia oli seurata, minkälaiset uudet Kalevala-korut Pirjolla minäkin päivänä oli yllään.

Nuo vuodet olivat ilottomia ja ankeita, ei vähiten opettajien vuoksi. Olen usein aikuisiällä löytänyt itseni miettimästä, miten luvattoman huonoja, pikkusieluisia, ilkeitä diktaattoreita moni heistä oli.

Suotakoon osa kurasta anteeksi, elimmehän tuolloin lamavuosia ja useilla varmasti korvensi takaraivossa valuuttalainan pilviin kohoneet korot, puolison työttömyys ja pirullinen velkakierre. Ahdistuneet sielut oksensivat pahan olon ulos työpaikalla. Emme mekään toki herran enkeleitä olleet; veemäisen matikanmaikan luokan verhoihin niisti nenänsä useampikin meistä.

Mestarikyykyttäjä

Traumoja aiheuttaneelle liikunnanopettajalle maksettiin palkkaa niillä verorahoilla, joita minun vanhempani olivat kovalla työnteolla ansainneet. En muista kuulleei naisen suusta ainuttakaan kannustavaa sanaa, en, vaikka olinkin harrastanut ikäni joukkuevoimistelua ja saanut läjäpäin mitaleja.

En ollut ainoa, sillä harva meistä oppilaista sai tyrannilta huomiota tai mitään positiivisia sanoja – paitsi jos pelasi koripalloa tai voimisteli (poislukien minä).

Negatiivisen palautteen antamisessa opettajan sanan säilä sivalsi kipeästi ja silmätikuksi joutunut sai koko liikuntaryhmän huomion. ”Miksei sulla Niina oo lenkkareita, kun meillä alkoi tää ulkoliikuntakausi jo nyt kun kevät tuli etuajassa?”. Niina: ”Meillä ei ollut tarpeeksi rahaa ostaa uusia tähän hätään”. Tuon jälkeen Niinaa nöyryytettiin kaikkien edessä. Nöyryyttäminen oli opettajan ydinosaamista, trade mark.

Kasiluokalla en pystynyt osallistumaan pesäpalloiluun, kun olin venäyttänyt käteni. Koulun terveydenhoitajan laittama tukiside ei jumppamaikalle kelvannut: ”Ite oot tuon käteesi käärinyt. Mars kentälle siitä.”

”En oikeasti haluaisi olla täällä töissä…”

Surullista oli myös aloitella kursseja niiden opettajien kanssa, jotka ensimmäisellä tunnilla esittelivät itsesä ja kertoivat ”joutuneensa” opetustehtäviin paremman puutteessa. Tältä pohjalta oli suorastaan riemukasta käynnistää lukukausi ja yrittää nyhjätä tyhjästä oppimisen iloa, kun opettaja oli enemmän evvvk kuin yksikään meistä teineistä.

Motivaatiosta ei voinut puhuakaan istuessamme virikkeettä 8 tuntia päivässä kuuntelemassa opettajia, joita oli vaikea kunnioittaa. Hämmästelen edelleen, miten vähän monilla oli meille annettavaa. Ei edes niillä vastavalmistuneilla nuorilla naisilla, joiden rakkaus omaa ammattiansa kohtaan olisi pitänyt roihuta rajuna. Sen sijaan heidän elämäntehtävänsä tuntui olevan tehdä oppitunneista mahdollisimman ankeita ja puuduttavan tylsiä. Ehkä he pelasivat kahvitauoilla opettajainhuonessa jotain väsyneen huumorin Boring Bingoa.

Oli poikkeuksiakin

Mietin juuri, mikä näitä Hyviä Opettajia yhdisti. Se oli eittämättä intohimo omaan erityisosaamisalueeseensa. Historiaa ja yhteiskuntaoppia opettanut Inkeri ei ollut mikään neiti-ikäinen keltanokka, vaan pätevä ja vaativa pystypäin kulkenut nainen, joka seurasi maailman menoa tuntosarvet pystyssä ja haastoi meitä tiukkoihin keskusteluihin oppitunneilla. Inkerin verhoihin ei niistetty neniä.

Rentoja ja hyväntuulisia kuvaamataidon opettajia rakastivat kaikki. Hassu vanha biologian opettajamies oli niin suloinen viherpiipertäjä, että häntä kunnioitetiin ihan jo siksi.

Maybe some day

Ehkä joku päivä uskaltaudun etsimään vauhdin hurmaa Busterin ohjaajan paikalta käsin pelkäämättä, että kosautan hätäpäissäni sen keulan poliisipaatin läpi tai kaasutan paniikissa skootteripollarin päälle arpoessani kahvan oikeaa asentoa. Ehkä joku päivä osaan arvostaa ilkeämielisen jumppamaikan tylytystä; jospa se auttoi kovettamaan nahkaa kriitiisinä teinivuosina, enkä vain vielä(kään) ymmärrä sitä. Ehkä päinvastoin. Olen entistä vakuuttuneempi Dalai Laman sanoista: “Be kind whenever possible. It is always possible.”