Kyllä. Olen ihan metsäläinen 😀 Ravaan alituisesti koirien kanssa Jääskelän luontopolulla – ja oikeastaan siellä täällä pitkin Jääskelän tilaa.
Ratsastelimme taannoin tilan pusikoissa, samosimme hevosten kanssa peikkometsässä ja ryynäsimme parhaat kantarellipaikat, ja nyt noita samoja reittejä reippailen kera koirien. Jääskelä on kaikkiaan tosi kiva.
Luontopolun aikana ehtii nähdä Suomen luontoa monimuotoisimmillaan. Reitin voi kiertää kokonaan tai osissa, ja parhaan katsauksen mestoihin saa aloittamalla opasteiden mukaisen reitin. Sen pituus on rapiat viisi kilometriä.
Sielunlepuutusmetsän kohdilla ehtii hönkäistä keuhkoista pahimman arkistressin. Polku laskeutuu pirunpellolle, joka ylitetään pitkospuin.
Rehevä puronvarsi on yksi ihastuttavimmista kohdista Jääskelässä. Siellä on takuulla keijuja ja maahisia!
Lepäslammen rannassa passaa pysähtyä ihailemaan lammen seesteistä tunnelmaa. Kylteistä kannattaa lukaista historiapätkä siitä, mitä suunnitelmia patruuna Rosenbröijerillä oli lammen varalle!
Peikkometsän kautta reitti jatkuu kohti Pahalampea. Se on oikeasti paha. Koirat on syytä pitää kiinni sen lähellä. Meidän Nappi meinasi taannoin joutua sen syövereihin – ihan kamalaa 😦 Tuossa kohdassa feng shuit eivät muutenkaan ole kohdillaan ja mielestäni se on aika karmiva. Kipitämme sen ohi aina mahdollisimman nopsaan.
Nousu kohti Sammaliston kalliota antaa mukavaa painetta takareisille & arseen. Jos alapuolella oli kostea suopuro, kallion karuus on jotain täysin toista. Päijänne-maisemia on ilo ihailla ja jäkälistö hivelee silmiä.
Alas laskeutuessa jatketaan kauniissa kangasmetsikössä. Siinäkin on fiilis kohdallaan.
Ryteikköisemmän metsikön kautta päädytään Teerilahden rannalle ja uimakelpoisen hiekkabiitsin (jossa taannoin aina viilensimme hevosten jalat ratsastuksen päätteeksi) vieressä sijaitsee kiva nuotiopaikka.
Takareidet saavat taas hyvää treeniä, kun palataan mäki ylös takaisin kohti parkkipaikkaa. Polku on ihan jees, mutta tykkään kulkea vanhan tallirakennuksen kautta Jääskeläntielle.
Entiset ratsastuskentät ovat ruohottuneet, mutta siellä on silti jotain erityistä nostalgiaa – ainakin meille vanhoille ratsastuskoululaisille ❤